Viime yönä, kun heräsin puoli neljän aikaan (poika tuli kotiin kapakasta) enkä saanut enää unta, luin Virtahepo-kirjan loppuun ja vollotin puoli seitsemään. Ei se vauva olekaan se virtahepo, vaan virtahepo on asettunut minuun siinä vaiheessa, kun on tullut lisää lapsia perheeseen. Olen aina ihmetellyt, miksi muutuin niin pahaksi ja ilkeäksi vai olinko ollut sitä aina, vauvasta asti.

Pikku sisko putosi keinulaudalta ja hänen solisluunsa murtui. Se oli minun vikani. Minä olin kyllä keinun toisessa päässä. Pihan liukumäessä laskin jomman kumman päälle, siskon tai veljen, niin että hänen suustaan tuli verta. Se oli minun vikani ja sain selkääni. Isä oli siinä vieressä, kun laskin monoissani mäkeä alas. Hän oli sen jäädyttänyt niiden betoniportaiden viereen..

Vanhempien kuolemasta ulottuu silta lapsuuteen. Haluatko sitä kävellä ja nähdä....

Joka tapauksessa tulin viime yönä hyvin surulliseksi. Koin, että pieni lapsi sisälläni ei ole saanut sitä, mitä on tarvinnut. Onhan se ollut shokki 4,5-vuotiaalle ettei hän enää olekaan perheen ainoa päivänsäde. Sairastuin vahvuuteen, näin olen kokenut jo monta vuotta, mutta en ole ymmärtänyt, miksi. Sisko on työnarkomaani ja veli alkoholisti. Kolme sisarusta onnettomista olosuhteista.

Olen aikuisena aina ollut sitä mieltä, että meillä on ollut hyvä koti ja perhe. En ole mitään muuta nähnyt. Olemme vieläkin paljon yhdessä, mutta emme keskustele juurikaan lapsuudesta.

Ei ainoastaan pikkusisko, vaan myös oma sisäinen lapseni on ollut haudattuna. Pikkusiskon löytämisen jälkeen tapahtumat ovat alkaneet vyöryä.