Miksi minua riivaa nämä asiat.
Tuntuu, että siskoani ei voisi vähempää kiinnostaa. Eikä velikään vaikuta kovin innostuneelta tästä keskustelemaan.

Äiti ei itkenyt isän kuolemaa. Siskolla on se käsitys, että äiti alkoi elää vasta isän kuoltua. Minulla ei ole sellaista käsitystä. Hän eli ennen vuotta 1957.
Äiti ei itkenyt, mutta en itkenyt minäkään. Itkimmekö koskaan? Suru hyökyi päälleni eräänä iltana, kun ajattelin sitä vauvaa. Siellä hän makaa yksin pimeässä jäätyneessä maassa.
Sisko sanoi, että eihän meidän kuulu sitä itkeä, jota ei ole ollut olemassakaan. Että ne itkut kuuluivat isälle ja että ehkä hän itkikin.
Minä koen niin, että meille ei annettu koskaan mahdollisuutta itkeä vauvan kuolemaa ja isänkin kuolema jäi surematta.
Suru tuli niin suurena, en ole vieläkään sitä kaikkea purkanut.