Olin töissä mielisairaalassa. Lääkärien kansliassa sihteerinä. Olin jo tuolloin jättänyt alkoholistimieheni ja asuin pienen poikani kanssa sairaalan asunnossa. Tunne-elämäni oli yhtä vuoristorataa. Apuhan oli lähellä, psykiatrit siinä joka päivä. Varasin ajan yhdelle heistä.

En tiedä, mitä puhuin, puhuinko ylipäätään yhtään mitään todellista. Hän käytti myös hypnoosia, joka ei meinannut tehota minuun. Muuttaessani toiselle paikkakunnalle, hän suositteli minulle psykiatria, jonka luona jatkaisin hoitoa.

Olen hävennyt sitä diagnoosia, jonka hän minulle antoi. Olen painanut tiedon syvälle sisimpääni. Näiden nykytapahtumien jälkeen, sekin on tullut mieleen. Hän sanoi, että minulla on kehittymätön tunne-elämä. Luulin, että olen jotenkin lapsellinen. En voinut mitenkään hyväksyä sitä.

Nyt minun on alettava uudelleen miettiä tuota lausuntoa vakavasti!