Löin pääni kimakasti astianpesukaapin oveen, kun nousin tiskialtaan päälle kumarruttuani. Sattui niin älyttömästi. Peruutin penkille istumaan. Kipu säteili ympäri päätä. Aloin itkeä. Minulla ei ole ketään, kuka lohduttaisi. Kuka lohduttaisi Nyytiä.
Sain oikein primitiivireaktion, kun mietin, milloin joku on minua lohduttanut. Kun äiti eli, soitin aina hänelle kun sairastuin. Nyt en voi edes soittaa kenellekään. Olen ihan lohduton ja lohduttamaton. Hakeudun sellaisiin suhteisiinkin, etten vain saisi lohtua. Enkä osaa itsekään toisia lohduttaa. Pieni poika 2,5-vuotias osaa minua lohduttaa ja minäkin olen häntä lohduttanut.